tiistai 7. kesäkuuta 2016

Eka!

Oon jo pitkään pohtinut tän blogin luomista, sillä kirjoittaminen on ollut mulle aina hyvä tapa purkaa tunteita ja stressiä. Nyt niitä tunteita onkin käsiteltävänä melkoinen arsenaali, sillä saimme mieheni kanssa esikoispojan pari kuukautta sitten, muutettiin Helsingistä Turkuun kuukausi sitten ja reilu viikko sitten mies pamautti kauan odotetut sanat: "Menisitkö mun kanssani naimisiin?". Tää kosinta oli aikuisten oikeesti (Hehe, heti ekassa postauksessa blogin nimi mainittu! Tiiättekö se fiiliksen, ku leffassa mainitaan sen leffan nimi jossain vaiheessa ja se tuo sellasen WOAH-fiiliksen. Tää oli nyt sellanen samanlainen) tosi jees juttu, mutta tottakai mä sain siitäkin ihan jäätävän stressin kerättyä, koska oon jääny sellaselle neljävuotiaan tasolle tän "Minä itse"-syndroomani kanssa.
Tää "Minä itse"-syndrooma oli melko voimakkaasti havaittavissa myös toissapäiväisiä ristiäisiä järjestettäessa. Hirveen moni tarjosi mulle apua, mutta enhän mä mitään apua vastaanottanut, ja lopulta väännettiin Milon kummitädin kanssa kakkuja ja sokerimassakoristeita ristiäisiä edeltävänä yönä. Way to go, Veera! Mutta oli kyllä aika ylpeä fiilis juhlien jälkeen, koska kaikki kehuivat tarjolla olleita syömisiä ja mun itseneuloma kastemekko sai myös kehuja. Kastemekossa oli perinteisen silkkinauhan tilalla vaaleansinista lankaa, ja joku voisi tän kuvitella olleen tietoinen päätös, koska villalankahan sopi neulottuun mekkoon tosi kivasti. Mutta ei, tää ei todellakaan ollut tietoinen päätös. Huomasin sunnuntaiaamuna tavaroita kasaan laittaessani, että se mun viikko sitten ostoslistalla ollut silkkinauha oli jäänyt ostamatta. Sillä lailla. Onneksi mun superäiti toi tullessaan villalankaa ja saatiin mekosta valmis, ja nyt kun tarkemmin ajattelen, niin toi lanka sopii tuohon oikeasti paremmin, kuin se perinteinen silkkinauha.
Ainiin, eikö tässä ekassa postauksessa pitäisi kertoa itsestään jotain? Olen siis Veera, 2-kuukautisen Milon äiti. Ja siinäpä oikeastaan kaikki, mikä mut määrittelee tällä hetkellä. Että näinkin jännittävää tää mun elämä ton pienen sinappikoneen kanssa (joka ei muuten ole mikään sinappikone, koska täällä on kärsitty ummetuksesta nyt viimeiset viisi viikkoa). Milo sai eilen Rota-rokotteen ja se saattaa pistää vatsaa vähän sekaisin ja mä salaa toivon, että pistäis nyt sit oikeen kunnolla, että saatais kaikki patoutunut paska (kirjaimellisesti) tosta pojasta ulos.

Nyt on hyvä lopettaa tämä postaus tähän, sillä tähän mennessä on jo mukahauskasti mainittu blogin nimi ja kerrottu ummetuksesta kärsivästä vauvasta, joten suunta on enää alaspäin. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti